Aikaa on vierähtänyt edellisestä blogivierailusta... Se kertoo vain omistajien kiireistä, ei siitä ettei olisi ylöslaitettavaa...
Takana raskas kesä. Edessä talvi ja pelko puserossa. Olemme isännän kanssa toimineet kesän ja syksyn sairaanhoitajina, välillä pelkäsimme, että jo saattohoitajina. Nyt toiveissa olisi terveydenhoitajan pesti!
Ponteva alkoi pikku hiljaa alkuvuodesta menettää painoaan. Ruoka maittoi edelleen, mutta silti poika tuntui köykäisemmältä kuin ennen. Keväällä kerran ihmettelin, kun kakkospaketissa näkyi melkein kokonainen kuivattu silakka. Mitä ihmettä!? Mutta sen enempää ei sitten tutkittua asiaa silloin. Kävimme pakosta yhdellä lekurilla, kun vatsatauti oli pahimmillaan, mutta hänpäs vaan taas halusi määrätä samaa purkkiruokaa, jolle P on jo allerginen. Ja kortisonia uudestaan. Sille kaverille emme me mene enää ikinä, sen olemme päättäneet.
Heinäkuun alussa menimme käymään lekurissa kannuskynnen viereen tulleen mysteerihaavan takia. Kerroin silloin, jälleen kerran, kuinka välillä meillä on outoa vatsatautia, joka aina tulee ja menee, mutta oireet ovat kummat; limaa ulosteessa ja vatsan kouristelua ja laihtumista vaikka ruoka maistuu. Nuori vastavalmistunut lääkärimme kehoitti kokeilemaan haimalipaasitestiä ja ensimmäisenä yhteisenä lomapäivänä saimme testituloksen, josta kävi ilmi, että Pontevalla on kova haimatulehdus. Sen jälkeen alkoi alamäki.
Koko kesän P voi todella huonosti. Alussa rasvatonta ruokaa pystyi antamaan vain pieniä annoksia. Oli kipuilua ja kuumeilua ja stressi vain pahensi asiaa. Nestettä ja lääkettä annosteltiin ruiskulla. Omistajat olivat ulalla. Valvottiin öitä sairaan koiran kanssa ja päivisin roikuttiin netissä etsimässä epätoivoisesti apua. Lomalla koiran sairaudenhoito on todella hankalaa, esim. lomapaikkakunnalla törmäsimme lääkäriin, joka ajoi meidät tuohtuneena pois, että menkää hoidattamaan omalla lääkärillä ja antoi ymmärtää koiramme olevan kuoleman kieleissä, meillä ei olisi kuulemma enää muuta tekemistä kuin vain olla koiran kanssa ja antaa lientä juotavaksi. Oli aika shokeeraava reissu. Vieläkin tulee tippa linssiin kun muistelen tuota kauhukäyntiä...
Haimatulehdus ja krooninen haimatulehdus on nähtävästi todella yleinen, mutta erittäin alidianosoitu sairaus, jota monikaan eläinlääkäri ei tunnista. Meillä sen osa-aiheuttajana on ainakin tuo pitkään jatkunut kortisonilääkitys. Sen sydänlääkärimme myönsi. Tästäkään vaaran mahdollisuudesta meille ei kerrottu. Eipä tuo varmaan olisi lopettanut meillä kortisonin käyttöä, sen verran hyvin me pärjättiin allergioiden kanssa, mutta jos tulehduksen mahdollisuudesta olisi tiennyt, olisi voinut seurata määrättyjä oireita ja haimatulehduksen hoito olisi voinut alkaa oletettavasti jo kuukausia aikaisemmin. Ja nykyiseltä mahdolliselta haiman tuhoutumiselta ja krooniselta tulehdukselta olisimme ehkä välttyneet. Voisi kai sanoa, että en ole katkera, mutta kumminkin... Mutta tästäkin huolimatta täytyy kyllä sanoa, että ihana on ollut kyllä meidän sydänlääkärimme, joka on P:tä enimmäkseen hoitanut. Vaikka hän käsittääkseni on maan johtavia ultra-äänispesialisteja eli aikas kiireinen ihminen, aina on ollut aikaa vastata soittopyyntöihin ja on ollut todella empaattinen lääkäri. Suurkiitos Sepolle! Vaikka mokoma kutsui P:tä moniongelmaiseksi koiraksi... ettäs kehtaa... huokaus...
Tämän hetkinen diagnoosi P:llä on siis krooninen haimatulehdus. Koepalan ottamista ei tässä vaiheessa nyt ainakaan harkittu iän ja sydämen takia. P:llä on pitkään ollut myös närästystä ja on edelleen, vaikka syö jatkuvasti Pepsidiä. Ultraäänikuvauksessa käydessämme haima ja siihen liitoksissa olevan vatsalaukun osa ja ohutsuolen alku näyttivät epäilyttäviltä, syövän mahdollisuutta ei siis voitu poissulkea oireiden syynä... Koitamme nyt kuitenkin ensin muita keinoja; ruokavaliota ja kaikenlaisia ravinto- ja etsyymilisiä ja tarvittaessa särkylääkkeitä. B12-vitamiinipiikki meidän ehkä kannattaa lähiaikoina käydä hakemassa. P syö noiden sydänlääkkeiden lisäksi nyt joka päivä Pepsidiä ja Tylosin-antibioottikuuri jatkuu nyt neljättä viikkoa ja voi olla, ettemme voi sitä koskaan enää lopettaa, sen näkee sitten myöhemmin.
Viime viikolla alkoi aurinko paistamaan pilven takaa; poika reipastui hiukkasen. Arvelen, että antibioottikuuri alkoi vihdoin viimein vaikuttamaan; tulehdus suolistossa hellittää ja ravintoaineet imeytyvät paremmin, joten poikakin piristyi. Muutamana iltana tuli jo leikittyä ja lenkillä häntäkin oli useimmiten napakasti pystyssä. Mutta edelleen P enimmäkseen nukkuu. Ja enimmäkseen minun sylissäni. Ja öisin meidän kummankin kainalossa. Tuntuu siltä, että nyt täytyy viettää mahdollisimman monet tunnit päivästä kiinni tuossa pienessä karvakaverissa. Yhteiset päivämme hupenevat vääjäämättä...
Viime lekurikäynnillä P painoi vain 5kg, entisen 6,5-7kg verrattuna. Eikä tuota painoa olla vieläkään saatu (minun mielestäni tarpeeksi nopeasti) nousemaan. Punnituksessa ei olla nyt käyty about kuukauteen, mutta reppanan luut törröttävät edelleen pahasti. Mutta haimatulehduksen jälkeen painonnosto onkin kuulemma hidasta ja vaikeaa, kun ei voi antaa rasvaista ruokaa, mutta olemme koittaneet antaa ruokaa välillä jopa 4 kertaa päivässä. Tästä ruuanmättämisestä huolimatta painoa ei näytä tulevan ja siksi välillä epätoivo nostaa päätään. Herään harvase aamuyö ja alan pohtimaan toimitaanko nyt oikein ja mitä pitäisi vielä selvittää ja saako P tarpeeksi sitä ja tätä vitamiinia ja ja ja... Ja töitäkin pitäisi ihmisen tehdä. Jotta voi maksaa eläinlääkärikuluja. On se hullua, että tuollainen pikkuinen suloinen takkuinen karvakasa saa aikuiset ihmiset ihan sekaisin huolesta.
Mutta. Kirves on edelleen kädessä, se ei ole vielä kaivossa. Suo, kuokka ja Jussi ja silleen. Sisua. Havuja p***ele. Läpi harmaan kiven. Ja mitä niitä nyt on. Taistelu jatkuu:) Ja nyt kotiin karvanassun luo!!!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti