Olemme pikkuhiljaa saapumassa portin ääreen, sen portin, jota emme halua avata... ja päästää pientä Pontevaistamme kirmaamaan sen taa ikuisille vihreille nummille. Ja loputtomille muikkuvarastoille.
Meillä on nyt talven aikana ollut kennelyskä riesanamme ja se on luultavimmin tehnyt ikäviä pienen pojan sydämelle ja laajentanut sitä edelleen. Pienikin matka panee pumpun koville ja levossakin tuo läpättää niin kovaa vauhtia kättä vasten. Vauhtilenkit on nyt juostu ja päivät sujuvat enimmäkseen vain nukkuen. Meillä on huomenna aika tutulle sydänlääkärillemme, mutta kyllähän me tiedämme minkälaisen tuloksen sieltä saamme, käymme nyt kuitenkin katsomassa mikä tilanne oikeasti on ja teemme sen perusteella sitten lähitulevaisuuden suunnitelmat.
Olemme eläneet aivan mahtavan ihania vuosia Pontevan kanssa ja kohta meidän ihmisperheen jäsenien on aika jatkaa matkaa kahdestaan. Mutta poju kulkee ikuisesti meidän mukana.
Mutta se hetki on sitten... joskus, ei nyt.
Nyt poju nukkuu ja tuhisee tuossa omassa pedissään ruokapöydän alla. Kohta herättelen hänet ja käymme pihalla pisulla ja sitten vähäsen synttärisapuskaa naamariin! :) Ja iltasella tv:n ääressä on hyvä levätä isin sylissä. Isäntä rapsuttaa korvan takaa ja emäntä pepusta. Se on pieni pala onnea.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti