Olin viime keskiviikkopäivänä kahden vaiheilla, josko sitä jaksaa lähteä illaksi räpeltämään hiekassa, mutta hyvä, että lähdimme, oli paras treeni ikinä! Ilma oli pirtsakka pikku pakkanen ja lunta sateli hiljalleen. P kiinnitti jo minuun enemmän huomiota siellä ältsin ihqussa paikassa, eikä niinkään kaikkiin esteisiin ja hajuihin, ja minäkin opin pikkuhiljaa ohjaamaan aina vain paremmin. Oli aika huippuolo kun ajelin kotia kohti! Treenit vaan meni sen verran hyvin ja sutjakasti, että takapenkkiläinen kitisi melkein koko kotimatkan, ei ollut reppana puhkiväsynyt, kun ei ollut ollut pakko räksyttää koko ajan minulle radalla! Hahhaa!
Olemme ottaneet "perinteeksi" tukea paikallista yrittäjyyttä näinä agilityiltoina; tilasimme taas kebabit kotiovelle. Sapuska nassun edessä vartissa, ystävällinen palvelu ja hyvää ruokaa, loistavaa! P sai tietenkin ahkeran killistelyn ansiosta myös osansa kebabnamista, kyllä oli palasensa ansainnutkin!
Tällaiset arkielämän pikkutraditiot ovat oikeastaan tosi kivoja! Eilen toteutin myös yhden perinteisen jouluisen tradition; paistelin ensimmäiset piparit ja tortut! Ihan valmistaikinoista kaikki, mutta tulipahan jouluisa tuoksu kämppään ja varsinkin sinihomejuustopiparit maistuu ihanilta glögin kanssa! Siihen ei makea omatekoinen piparitaikina oikein edes sovi, kaupan taikina on sopivan mausteisenväkevää. Eli; sopiva määrä taikinaa suorakaiteen muotoiseksi levyksi, sitten murustellaan sinihomejuustoa maun mukaan eli reilusti ja kääritään kuin kääretorttua. Noin sentin viipaleita ja leivinpaperin päällä niitä voi vielä hieman likistellä sopivan littanoiksi ja kompakteiksi ja sitten uuniin alk.per. ohjeen mukaan! Namia suolaistamakeaa! Ihanaa, joulu tulee!
P oli taas ahkera osallistuja; istui ja tapitti hiljaa ja nenä kävi kuin durasel-pupulla. Ennen vanhaan, kun vielä vehnäistä P:lle annettiin, paistoin oman piprun karvanaamalle, mutta P ei ole syönyt vehnää enää pariin vuoteen. Korvatulehdukset loppuivat siihen. Joten vaihtoehtoina olivat omenahillo, jota käytin torttuihin sekä homejuusto, herkkusuu-P:n yksi lemppareista. Muutama pienenpieni juustonokare siis katosi makeasti nassutellen kuonoon. Annan yleensä maistaa melkein mitä vaan, mutta ihan vähän vaan. Chilkastikettakin on joskus tullut maistatettua. Ehkäpä se, että P tietää saavansa haistaa ja maistaa, on tehnyt pojasta kärsivällisen ruuan suhteen, se ei kinua eikä kitise vaan vain tapittaa josko vähän saisi... Jälleen yksi ihailtava piirre pienessä miehessä!!!
