Pontevaisen olo on vuoden aikana huonontunut pikkuhiljaa, vääjäämättä. Olemme jo puhuneet J:n kanssa tuosta sateenkaarisillan taa siirtymisestä... sen aika taitaa olla nyt hyvin lähellä.
P:n olo huononi viime sunnuntaina huomattavasti. Massu oli ollut viikonlopun aikana vähän vetelällä, mikä on viimeisen vajaan kolmen vuoden aikana toinen tai kolmas kerta eli erittäin harvinaista. Kun aloitimme Tylosinin syönnin haimatulehduksen kurissa pitoon, ripulit ovat kiertäneet kaukaa. Edellinen yö oli ollut levoton ja P kävin monta kertaa pykäämässä pari pisaraa pihalla. Vasta aamuviideltä sai enemmän ulos ja olo rauhoittui.
P:n askellus on jo parin viikon ajan ollut enenemässä määrin horjuvaa. Jotenkin olin katsellut sitä vain niin, että lihakset alkavat olla heikkoina. Mutta horjunnan ja askeltelun taustalla taitaakin nyt olla vakavampia oireita. Sunnuntai-iltana kympin maissa P:n piti päästä vielä käymään vetelälle ja sitten kun sen sai tehtyä, alkoi hoiperrella ja sitten meni taju. Arvannette paniikin määrän, tajuton koira kainalossa ja minä yksin kotona. Mitäs nyt?
Soitin päivystävälle ja onneksi päivystys sattui olemaan kotikylällä ja sinne siis. Eipä siellä mitään voitu tehdä, kuunteli sydämen, keuhkot ja otti pulssin. Ja lähetti tietty kivan laskun... huokaus.
Seuraavana päivänä soitin puhelinajan tutulle lääkärille, hän pystyi soittamaan vasta sitä seuraavana päivänä. Emme lähteneet lääkäriin heti silloin, koska P näytti olevan uupunut, mutta aika tasainen. Sinä päivänä P:n vointi tuntui olevan jo iltapäivällä parempi, kävimme ihan leppoisalla lenkilläkin, virtaa riitti! Mutta sitä seuraava päivä oli taas surkea ja päätin lähteä verikokeisiin. Ne olivat ihan ok:t, toisaalta hyvä, toisaalta taas niiden perusteella ei selvinnyt mikä on hätänä. Ainoa neuvo, jonka sain oli nostaa sydänlääke nyt maksimiin. Tänään P on ollut hiukkasen parempi, mutta lenkillä käynti ei maistu, kakkaakaan ei oikein tule, nukuttaa kovasti, eikä häntääkään jaksa oikein heiluttaa.
No, kyllähän me tiedämme mikä on hätänä... sydänrakas ei enää jaksa pumpata verta aivoihin ja suolistoonkaan ja kaikkien pikku osasten toiminta alkaa hiljalleen sammua. Askel horjuu, katse on väsynyt.
Meillä on ollut niin monta ihanaa vuotta, niin monta ihanaa kesää, tämä kesä tulee olemaan suloisen katkera luopumisen kesä. Siihen päivään asti nautimme jokaisesta päivästä niin hyvin kuin voimme!
