Pontus Ponteva Pusseli 4.4.2001 - 4.7.2016

Rauhaisaa Pyhäinmiesten päivää.
Meidän pienessä perheessämme muistellaan nyt tänä vuonna maailman parasta pientä miestä, joka muutti meidän kahden, ja aika monen muunkin ihmisen elämää. Pienen pieni, suuren suuri, kultaistakin kalliimpi sydän on poissa. Mutta ei koskaan unohdu.

Hän opetti meille mitä aito rakkaus on. Kiitos.

Haikeus hiipii kotopesään

Pontevaisen olo on vuoden aikana huonontunut pikkuhiljaa, vääjäämättä. Olemme jo puhuneet J:n kanssa tuosta sateenkaarisillan taa siirtymisestä... sen aika taitaa olla nyt hyvin lähellä.

P:n olo huononi viime sunnuntaina huomattavasti. Massu oli ollut viikonlopun aikana vähän vetelällä, mikä on viimeisen vajaan kolmen vuoden aikana toinen tai kolmas kerta eli erittäin harvinaista. Kun aloitimme Tylosinin syönnin haimatulehduksen kurissa pitoon, ripulit ovat kiertäneet kaukaa. Edellinen yö oli ollut levoton ja P kävin monta kertaa pykäämässä pari pisaraa pihalla. Vasta aamuviideltä sai enemmän ulos ja olo rauhoittui.

P:n askellus on jo parin viikon ajan ollut enenemässä määrin horjuvaa. Jotenkin olin katsellut sitä vain niin, että lihakset alkavat olla heikkoina. Mutta horjunnan ja askeltelun taustalla taitaakin nyt olla vakavampia oireita. Sunnuntai-iltana kympin maissa P:n piti päästä vielä käymään vetelälle ja sitten kun sen sai tehtyä, alkoi hoiperrella ja sitten meni taju. Arvannette paniikin määrän, tajuton koira kainalossa ja minä yksin kotona. Mitäs nyt?
Soitin päivystävälle ja onneksi päivystys sattui olemaan kotikylällä ja sinne siis. Eipä siellä mitään voitu tehdä, kuunteli sydämen, keuhkot ja otti pulssin. Ja lähetti tietty kivan laskun... huokaus.

Seuraavana päivänä soitin puhelinajan tutulle lääkärille, hän pystyi soittamaan vasta sitä seuraavana päivänä. Emme lähteneet lääkäriin heti silloin, koska P näytti olevan uupunut, mutta aika tasainen. Sinä päivänä P:n vointi tuntui olevan jo iltapäivällä parempi, kävimme ihan leppoisalla lenkilläkin, virtaa riitti! Mutta sitä seuraava päivä oli taas surkea ja päätin lähteä verikokeisiin. Ne olivat ihan ok:t, toisaalta hyvä, toisaalta taas niiden perusteella ei selvinnyt mikä on hätänä. Ainoa neuvo, jonka sain oli nostaa sydänlääke nyt maksimiin. Tänään P on ollut hiukkasen parempi, mutta lenkillä käynti ei maistu, kakkaakaan ei oikein tule, nukuttaa kovasti, eikä häntääkään jaksa oikein heiluttaa.

No, kyllähän me tiedämme mikä on hätänä... sydänrakas ei enää jaksa pumpata verta aivoihin ja suolistoonkaan ja kaikkien pikku osasten toiminta alkaa hiljalleen sammua. Askel horjuu, katse on väsynyt.

Meillä on ollut niin monta ihanaa vuotta, niin monta ihanaa kesää, tämä kesä tulee olemaan suloisen katkera luopumisen kesä. Siihen päivään asti nautimme jokaisesta päivästä niin hyvin kuin voimme!

Kevättä rinnassa kuitenkin!

Vuoden alku on mennyt huolien sävyttämänä. Ensin oli kuukauden pakkasjakso, jolloin ei tullut lenkkeiltyä ollenkaan. Antura halkesi yhdessä tassussa ja pakkanen ylipäätänsä, no, tarviiko selittää enempää... Pedissä löhöäminen ei tietenkään tee hyvää yleiskunnolle, joka on aika tärkeää säilyttää näin kypsällä iällä. Sitten kun päästiin ulos, niin tuliaisina saatiin kennelyskä.

Oli sydämen lisälaajentuman toteaminen lekurilla ja lääkkeiden säätöjä. Ja sitten kaupanpäälle hännässä poksahtanut paukula, joka on ollut älyttömän kipeä eikä antibioottikuuri tee oloa yhtään mukavammaksi. No, muutama päivä kun vielä taaplataan, niin josko sitten pääsisi palailemaan lähelle entisiä aikoja.

Ainakin kevätsää piristää mieltä ja nenää! 😊

Paljon Onnea Pontus 15vuotta!

Täällä tallaillaan edelleen! Niinkuin meillä kaikilla, pariin vuoteen ehtii mahtua monia monia hyviä ja muutamia huonompiakin hetkiä, niin meilläkin.

Olemme pikkuhiljaa saapumassa portin ääreen, sen portin, jota emme halua avata... ja päästää pientä Pontevaistamme kirmaamaan sen taa ikuisille vihreille nummille. Ja loputtomille muikkuvarastoille.

Meillä on nyt talven aikana ollut kennelyskä riesanamme ja se on luultavimmin tehnyt ikäviä pienen pojan sydämelle ja laajentanut sitä edelleen. Pienikin matka panee pumpun koville ja levossakin tuo läpättää niin kovaa vauhtia kättä vasten. Vauhtilenkit on nyt juostu ja päivät sujuvat enimmäkseen vain nukkuen. Meillä on huomenna aika tutulle sydänlääkärillemme, mutta kyllähän me tiedämme minkälaisen tuloksen sieltä saamme, käymme nyt kuitenkin katsomassa mikä tilanne oikeasti on ja teemme sen perusteella sitten lähitulevaisuuden suunnitelmat.

Olemme eläneet aivan mahtavan ihania vuosia Pontevan kanssa ja kohta meidän ihmisperheen jäsenien on aika jatkaa matkaa kahdestaan. Mutta poju kulkee ikuisesti meidän mukana.

Mutta se hetki on sitten... joskus, ei nyt.

Nyt poju nukkuu ja tuhisee tuossa omassa pedissään ruokapöydän alla. Kohta herättelen hänet ja käymme pihalla pisulla ja sitten vähäsen synttärisapuskaa naamariin! :) Ja iltasella tv:n ääressä on hyvä levätä isin sylissä. Isäntä rapsuttaa korvan takaa ja emäntä pepusta. Se on pieni pala onnea.

Pientä pikaista päivitystä

Päivä kerrallaan ollaan edetty tätä uutta vuotta eteenpäin. Ponteva on voinut onneksi yllättävän hyvin! On aikalailla oma pirteä itsensä, välillä leikitään ja telmutaan ihan vanhaan tapaan, välillä on taas päiviä, että nukuttaa vain... Kuulo on herralla heikentynyt, eilenkin pääsin takaovesta sisään asti ennenkuin isännän kehoituksesta lähti kiljuen ja sutien kohti tervehtimään kotiintulijaa! Lievällä kuuroudella on tässä puolensakin, ihan kaikkiin kolinoihin ei enää tarvitse kommentoida, kun niitä ei kuule. Jos toinen on poissa voi vaikka arpoa kuuluuko sieltä jotain ja kiljahdella siitä huolimatta, vaikka mitään ei kuulukaan.

Eli. Tässä taaplataan. Syömme joka aterialla entiseen tapaan Priliumia sydämen takia ja Creon 10000- tabletteja 2kpl ruuansulatusta helpottamaan sekä 1/2 tablettia Tylosin-antibioottia suoliston bakteeritasoja hillitsemään, näin on menty jo varmaan neljättä kuukautta. Antibiootti on kuulemma pienempi paha kuin kortisooni, jota en ole aloittanut uudelleen. Koitamme pärjätä ilman. Katsotaan mitä kevät ja kesä tuovat tullessaan. Toivottavasti kaikkea hyvää! :)

Ruokalautasella on valtaosin seitiä, koska se on laadukasta proteiinia ja rasvatonta, lisäksi vaihtelevasti joko poroa, lammasta tai lohta makulisänä, hieman rasvaakin täytyy saada. Paino ei ole juurikaan noussut, ehkä muutaman gramman, mutta opettelemme elämään laiheliinin kanssa. Ruoka kuitenkin maistuu ja enimmäkseen vauhtia riittää eli eiköhän se elämänlaatu ole kuitenkin niitä ihannepainoja tärkeämpää!

Tässä herran iltavirnistys, jäi vähän ylähuuli rullalle, hehe!

Haimatulehdus seuranamme...

Aikaa on vierähtänyt edellisestä blogivierailusta... Se kertoo vain omistajien kiireistä, ei siitä ettei olisi ylöslaitettavaa...

Takana raskas kesä. Edessä talvi ja pelko puserossa. Olemme isännän kanssa toimineet kesän ja syksyn sairaanhoitajina, välillä pelkäsimme, että jo saattohoitajina. Nyt toiveissa olisi terveydenhoitajan pesti!

Ponteva alkoi pikku hiljaa alkuvuodesta menettää painoaan. Ruoka maittoi edelleen, mutta silti poika tuntui köykäisemmältä kuin ennen. Keväällä kerran ihmettelin, kun kakkospaketissa näkyi melkein kokonainen kuivattu silakka. Mitä ihmettä!? Mutta sen enempää ei sitten tutkittua asiaa silloin. Kävimme pakosta yhdellä lekurilla, kun vatsatauti oli pahimmillaan, mutta hänpäs vaan taas halusi määrätä samaa purkkiruokaa, jolle P on jo allerginen. Ja kortisonia uudestaan. Sille kaverille emme me mene enää ikinä, sen olemme päättäneet.

Heinäkuun alussa menimme käymään lekurissa kannuskynnen viereen tulleen mysteerihaavan takia. Kerroin silloin, jälleen kerran, kuinka välillä meillä on outoa vatsatautia, joka aina tulee ja menee, mutta oireet ovat kummat; limaa ulosteessa ja vatsan kouristelua ja laihtumista vaikka ruoka maistuu. Nuori vastavalmistunut lääkärimme kehoitti kokeilemaan haimalipaasitestiä ja ensimmäisenä yhteisenä lomapäivänä saimme testituloksen, josta kävi ilmi, että Pontevalla on kova haimatulehdus. Sen jälkeen alkoi alamäki.

Koko kesän P voi todella huonosti. Alussa rasvatonta ruokaa pystyi antamaan vain pieniä annoksia. Oli kipuilua ja kuumeilua ja stressi vain pahensi asiaa. Nestettä ja lääkettä annosteltiin ruiskulla. Omistajat olivat ulalla. Valvottiin öitä sairaan koiran kanssa ja päivisin roikuttiin netissä etsimässä epätoivoisesti apua. Lomalla koiran sairaudenhoito on todella hankalaa, esim. lomapaikkakunnalla törmäsimme lääkäriin, joka ajoi meidät tuohtuneena pois, että menkää hoidattamaan omalla lääkärillä ja antoi ymmärtää koiramme olevan kuoleman kieleissä, meillä ei olisi kuulemma enää muuta tekemistä kuin vain olla koiran kanssa ja antaa lientä juotavaksi. Oli aika shokeeraava reissu. Vieläkin tulee tippa linssiin kun muistelen tuota kauhukäyntiä...

Haimatulehdus ja krooninen haimatulehdus on nähtävästi todella yleinen, mutta erittäin alidianosoitu sairaus, jota monikaan eläinlääkäri ei tunnista. Meillä sen osa-aiheuttajana on ainakin tuo pitkään jatkunut kortisonilääkitys. Sen sydänlääkärimme myönsi. Tästäkään vaaran mahdollisuudesta meille ei kerrottu. Eipä tuo varmaan olisi lopettanut meillä kortisonin käyttöä, sen verran hyvin me pärjättiin allergioiden kanssa, mutta jos tulehduksen mahdollisuudesta olisi tiennyt, olisi voinut seurata määrättyjä oireita ja haimatulehduksen hoito olisi voinut alkaa oletettavasti jo kuukausia aikaisemmin. Ja nykyiseltä mahdolliselta haiman tuhoutumiselta ja krooniselta tulehdukselta olisimme ehkä välttyneet. Voisi kai sanoa, että en ole katkera, mutta kumminkin... Mutta tästäkin huolimatta täytyy kyllä sanoa, että ihana on ollut kyllä meidän sydänlääkärimme, joka on P:tä enimmäkseen hoitanut. Vaikka hän käsittääkseni on maan johtavia ultra-äänispesialisteja eli aikas kiireinen ihminen, aina on ollut aikaa vastata soittopyyntöihin ja on ollut todella empaattinen lääkäri. Suurkiitos Sepolle! Vaikka mokoma kutsui P:tä moniongelmaiseksi koiraksi... ettäs kehtaa... huokaus...

Tämän hetkinen diagnoosi P:llä on siis krooninen haimatulehdus. Koepalan ottamista ei tässä vaiheessa nyt ainakaan harkittu iän ja sydämen takia. P:llä on pitkään ollut myös närästystä ja on edelleen, vaikka syö jatkuvasti Pepsidiä. Ultraäänikuvauksessa käydessämme haima ja siihen liitoksissa olevan vatsalaukun osa ja ohutsuolen alku näyttivät epäilyttäviltä, syövän mahdollisuutta ei siis voitu poissulkea oireiden syynä... Koitamme nyt kuitenkin ensin muita keinoja; ruokavaliota ja kaikenlaisia ravinto- ja etsyymilisiä ja tarvittaessa särkylääkkeitä. B12-vitamiinipiikki meidän ehkä kannattaa lähiaikoina käydä hakemassa. P syö noiden sydänlääkkeiden lisäksi nyt joka päivä Pepsidiä ja Tylosin-antibioottikuuri jatkuu nyt neljättä viikkoa ja voi olla, ettemme voi sitä koskaan enää lopettaa, sen näkee sitten myöhemmin.

Viime viikolla alkoi aurinko paistamaan pilven takaa; poika reipastui hiukkasen. Arvelen, että antibioottikuuri alkoi vihdoin viimein vaikuttamaan; tulehdus suolistossa hellittää ja ravintoaineet imeytyvät paremmin, joten poikakin piristyi. Muutamana iltana tuli jo leikittyä ja lenkillä häntäkin oli useimmiten napakasti pystyssä. Mutta edelleen P enimmäkseen nukkuu. Ja enimmäkseen minun sylissäni. Ja öisin meidän kummankin kainalossa. Tuntuu siltä, että nyt täytyy viettää mahdollisimman monet tunnit päivästä kiinni tuossa pienessä karvakaverissa. Yhteiset päivämme hupenevat vääjäämättä...

Viime lekurikäynnillä P painoi vain 5kg, entisen 6,5-7kg verrattuna. Eikä tuota painoa olla vieläkään saatu (minun mielestäni tarpeeksi nopeasti) nousemaan. Punnituksessa ei olla nyt käyty about kuukauteen, mutta reppanan luut törröttävät edelleen pahasti. Mutta haimatulehduksen jälkeen painonnosto onkin kuulemma hidasta ja vaikeaa, kun ei voi antaa rasvaista ruokaa, mutta olemme koittaneet antaa ruokaa välillä jopa 4 kertaa päivässä. Tästä ruuanmättämisestä huolimatta painoa ei näytä tulevan ja siksi välillä epätoivo nostaa päätään. Herään harvase aamuyö ja alan pohtimaan toimitaanko nyt oikein ja mitä pitäisi vielä selvittää ja saako P tarpeeksi sitä ja tätä vitamiinia ja ja ja... Ja töitäkin pitäisi ihmisen tehdä. Jotta voi maksaa eläinlääkärikuluja. On se hullua, että tuollainen pikkuinen suloinen takkuinen karvakasa saa aikuiset ihmiset ihan sekaisin huolesta.

Mutta. Kirves on edelleen kädessä, se ei ole vielä kaivossa. Suo, kuokka ja Jussi ja silleen. Sisua. Havuja p***ele. Läpi harmaan kiven. Ja mitä niitä nyt on. Taistelu jatkuu:) Ja nyt kotiin karvanassun luo!!!

Syksyisiä tuulia

Pitkä aika on taas vierähtänyt edellisestä päivityskerrasta. Onneksi tällä kertaa ei ole mitään erityisiä terveysuutisia Pontevan puolesta; vanhaherra on voinut erinomaisen hyvin koko kesän! Olemme syöttäneet kesäkauden 1/4 tablettia Predinisolonia ja ruokana hirveä ja kasviksia, ja avot allergiset kutinat ovat olleet tiessään! Osittain tuon kortisonin takia, ruoka on maistunut hyvin ja pepan päälle on kertynyt pehmikettä! Talvi tulee ja rasva lämmittää!

Perheemme nelijalkainen on siis voinut paksusti, me kaksijalkaiset olemme olleet aika kovilla koko viimeisen reilun vuoden... Siksipä ei ole ehtinyt tännekään juuri kirjoitella. Aamulla aikaisin ylös, lenkille, töihin, kun vihdoin viimein sieltä pääsee kellonympäryksen jälkeen, taas lenkille, ruuanlaittoa, pieni levähdys sohvalla ja nukkumaan, muuten ei jaksa herätä aamukuudelta... Penniä ja pinnaa venyttäen. Saisi edes kunnollisen rahallisen korvauksen kaikesta siitä orjatyöstä minkä tekee, mutta palkankorotuksia ei tipu näillä markkinoilla... Kaikki vaativat jotain, tee sitä, tee tätä, tämä on hoidettava, missään ei ole lepoa ja rauhaa. Jos kaiken tämän negatiivisen stressin joutuisi kestämään yksi, ilman ihanaa nelijalkaista perheenjäsentä ja rakasta puolisoa, pää ja sydän olisi varmasti jo hajonnut pirstaleiksi. Mutta pieni karvanaama ei vaadi mitään, kaiken mitä hänelle antaa on sydämestä. Sielu lepää kun katselee kuinka P nuuhkii metsässä sammalmättäitä ja ruohonkorsia ja tuuli tupruttaa hännäntupsua, joka tutisee innosta. Ja ainoa asia mitä metsä vaatii on, että "tuu nyt keräämään nää suppilovahverot ja mustikat pois!" =)

Monena lenkkikertana olemmekin P:n kanssa kulkeneet ristiinrastiin mustikkamättäitä, P mässyttää marjat suoraan suuhun ja minä yritän ehtiä johonkin väliin keräämään jotain itsellekin. Sienet eivät onneksi maistu pojalle! Me J:n kanssa saamme vetää ne sitten kotona voin ja kerman kera. (Välillä surkealta tuntuvan) elämän pieniä iloja!

Sateenkaaren keskeltä löytyy 6,5kg puhdasta rakkautta!




Ankeina aamuina voi piristys löytyä työmatkan varrelta. Tällainen oli näkymä kotikatumme päässä, laitumella aamu-usvan keskellä käyskenteli aamiaista nautiskelevia hevosia. Kesän ajan vierainamme on viihtynyt 6 hevosta ja yksi poni. Pysähdymme aina ohikulkiessa ihailemaan kavereita, P ei oikeastaan enää edes välitä niistä, mutta pysähdymmepä kuitenkin, koska emäntä haluaa.




Jaa-a, joululomaa odotellessa. Koitetaan jaksaa taas sinne asti. Onneksi P stemppaa ylämäessä ja alamäessä! =)